Oleminen sai tilaa.
Ihmettely alkoi.
Yksityiskohdat nousivat esiin.
Vaellettiin erilleen ja palattiin yhteen.
Päivä sai virrata, kuin puro, joka tutkii ja huuhtelee jokaisen kallionkolon.
Olimme lasten kanssa keväisellä retkellä Saaristomeren rannalla. Seikkailimme päiden yli yltävän kaislikon läpi, valo siivilöityi kauniisti kaislojen lomasta.
Löysimme uuden reitin. En enää tavoitellut mitään tiettyä paikkaa — luovuin omasta aikuisen tavoitteestani ja annoin retken viedä. Emme päässeet määränpäähän, mutta sillä ei ollut väliä. Pysähdyimme syömään eväitä ja valokuvaamaan jäätä.
Ehkä tärkein päämäärämme olikin pysähtyä ja olla — antaa lasten innostuksen johdattaa. Silloin riidat häviävät, oleminen muuttuu, elämme hetkessä. Se on taito, jonka lapset osaavat, mutta me aikuiset niin helposti unohdamme. Unohdamme leikin ja hetkessä elämisen taidon, otamme itsellemme muualta tulleita vaatimuksia, listoja siitä, mitä on opittava, huolta siitä, että lapsi ei pärjää ilman niitä.
Kiitos näiden lasten, minä olen päässyt takaisin hetkeen ja leikkiin. Nämä hetket muistan, en niitä, joissa olen noudattanut ennalta suunniteltua kaavaa.
