Istu käsiesi päällä

Ensimmäisenä työpäivänään eräässä ulkomaisessa demokraattisessa koulussa ystäväni sai neuvon:

Sinun täytyy oppia istumaan käsiesi päällä.

Hänet oli kuitenkin palkattu olemaan nuorten lasten kanssa, joilla oli vielä valtavasti opittavaa. Hänellä oli suuri tarve ohjata ja opettaa, kertoa ja neuvoa. Miten vaikeaa olisi vain katsoa vierestä! Eikö lapsille pitäisi järjestää satutunteja, eikö heitä pitäisi muistuttaa tilastolaskennasta ja näyttää, miten sukkaan tehdään kantapää? Entä jos joku kaatuu?

Aikuinen näkee helposti oikopolun, virheen, turhauttavan hitaan työvaiheen ja sen linnunpöntön, joka olisi jo valmis, jos nopeasti vain näyttäisi, miten liitos kannattaa tehdä.

Tuo vierasperäinen kielikuva käsien päällä istumisesta kuvaa hyvin sitä työtä, jota malttaminen joskus vaatii. Monella meistä on vahva halu auttaa lasta onnistumaan. Korjaamme mielellämme heti, näytämme oikean tavan ja jaamme neuvoja, joskus ihan käytännön syistä ja joskus ehkä siksi, että on mukava olla se, joka osaa. Haluamme myös suojella lasta pettymyksiltä, epäonnistumisilta ja ikäviltä tunteilta, joita olemme kenties itse joutuneet kokemaan.

Luottamus ei tarkoita sitä, että lapsen annetaan selvitä yksin. Se tarkoittaa, että katsomme ennen puuttumista tarkemmin, mitä tilanteessa todella tarvitaan. Tarvitseeko lapsi vastauksen vai saisiko hän enemmän siitä, että löytäisi sen itse? Tarvitseeko hän ohjeen vai kenties vain välineen, kysymyksen tai aikuisen lähelle? Voisiko tehtävä olla kiinnostavampi, jos lapsi saisikin opettaa sinua, kokeilla asiaa väärinpäin, tehdä uuden jopa hullunkurisen päätelmän tai huomata itse osaavansa ratkaista jotakin vaikeaa?

Tällaisessa suhteessa aikuinen ei luovu vastuustaan. Hän yrittää olla ottamatta lapselta tämän vastuuta. Ero on olennainen. Lapsi voi oppia kaatumalla, lukemalla väärin, kaatamalla, kyllästymällä, erehtymällä ja kokeilemalla uudestaan. Yksi tekee sen tuskastuttavan hitaasti, toinen pulisten kuin papupata ja kolmas istuen aivan hiljaa tarkkaillen. Aikuisen tehtävä ei ole tehdä kokemuksesta vaaratonta tai onnistunutta, vaan arvioida, missä kohdassa tilaa voi antaa ja missä kohdassa täytyy puuttua.

Se, että näemme aikuisina jo ennalta, että kohta rysähtää, ei siis automaattisesti tarkoita, että meidän pitäisi estää koko tapahtuma. Voimme arvioida, miten lapsi saa kokeilla ja pysyy samalla riittävän turvassa. Esimerkiksi lieden käyttö voidaan aivan perustellusti estää tai kieltää siihen asti, että taitoa, tietoa ja harkintaa on tarpeeksi. Toisessa tilanteessa voimme vain jäädä lähelle ja katsoa, mitä lapsi tekee; opimme, miten lapsi ajattelee. Luottamus lapseen ja luottamus omaan arviointikykyyn kulkevat tässä rinnakkain.

Jos lapsi kuitenkin jätetään “pärjäilemään” sellaisen vastuun kanssa, johon hänen taitonsa eivät vielä riitä, kyse ei ole oppijalähtöisyydestä vaan liian suuresta vaatimuksesta, ääritapauksessa heitteillejätöstä. Vapaus tarvitsee aina jotakin, mikä kantaa sitä: turvallisia aikuisia, saatavilla olevaa apua, yhteisiä rakenteita ja mahdollisuuden harjoitella vastuuta vähitellen.

Nykyään kasvatuksessa ja oppimisessa puhutaan paljon toimijuudesta. Toimijuus nähdään kykynä ja mahdollisuutena tehdä omaa toimintaa koskevia valintoja sen sijaan, että toimintaa ohjaisivat kokonaan ulkoiset tai sisäistetyt rakenteet. Lapsen toimijuus ei siis tarkoita sitä, että hänellä olisi vastuu kaikesta, vaan sitä, että hänellä on todellinen mahdollisuus vaikuttaa omaan toimintaansa, harjoitella valintoja ja nähdä niiden seurauksia.

Demokraattiset koulut ovat käytännön esimerkki tällaisesta ajattelusta. Eurooppalainen demokraattisen kasvatuksen verkosto EUDEC kuvailee demokraattisia kouluja yhteisöiksi, joita yhdistävät yhdenvertaisuus, jaettu vastuu ja luottamukseen perustuva toimintakulttuuri. Päätöksiä tehdään yhdessä, ja oppija saa vaikuttaa siihen, mitä, miten, milloin ja kenen kanssa hän oppii. Vapaus ei siis tarkoita yksilöä, joka tekee mitä haluaa irrallaan muista, vaan omaa toimijuutta yhteisössä, jossa myös muut ihmiset ovat toimijoita.

Jos on tottunut siihen, että joku muu kertoo jatkuvasti mitä tehdään, milloin tehdään ja mikä on oikein, vastuun ottaminen omasta ajasta ja oppimisesta ei välttämättä tunnu aluksi vapauttavalta vaan oudolta ja raskaalta. Demokraattisiin kouluihin siirtyneet lapset voivat tarvita pitkänkin ajan uuden toimintakulttuurin omaksumiseen. Luottamusta, vastuunottoa ja epävarmuuden sietämistä harjoitellaan aivan kuten muitakin taitoja.

Mitä ihminen sitten tällaisessa ympäristössä harjoittelee? Ainakin oman kiinnostuksensa ja osaamisensa tunnistamista, päätösten tekemistä, vastuun ottamista ja jakamista, yhteistyötä, ristiriitojen ratkaisemista, oman äänen käyttämistä ja toisten kuuntelemista. EUDEC kuvaa demokraattisen kasvatuksen yhteydessä myös ajatusta siitä, että luottamus synnyttää luottamusta, kunnioitus kunnioitusta ja kuunteleminen kuuntelemista. Kun lapsi saa kokemuksen siitä, että häntä kuunnellaan ja hänen kyvykkyyttään arvostetaan, hän tietää ainakin kokemuksen tasolla, miltä nämä asiat tuntuvat. Se, mitä hän kokemuksellaan myöhemmin tekee, jää hänen omakseen.

Olin vuosia myöhemmin käymässä samassa koulussa. Osa oppilaista oli menossa musiikkihuoneeseen, osa pelasi ja joku ryhmä valmisteli projektia. Yksi hädin tuskin kävelemään oppinut häkellyttävän itsenäinen “toimija” marssi neuvotteluhuoneen kirjahyllylle hakemaan luettavaa. Hän vilkaisi minua kuin ketä tahansa samaa tilaa käyttävää ihmistä. Eräs ryhmä nuoria oli juuri lähdössä koululta omiin menoihinsa, valtavan innoissaan.

Yksi nuorista kiinnitti huomioni. Hän ei ollut porukan keskipiste eikä tehnyt mitään erityistä. Hänen olemuksessaan oli vain jotakin hyvin vapaata ja itsevarmaa. Lähtiessään hän vilkaisi olkansa yli ja huikkasi, mihin oli menossa ja milloin palaisi.

En voi tietää, mikä kaikki oli rakentanut juuri tämän nuoren. Hänen olemuksensa palautti minut kuitenkin vuosien takaiseen neuvoon: istu käsiesi päällä. Tuo nuori tiesi kokemuksesta, miltä tuntuu, kun häneen luotetaan.

Luottamus ei ole uusi kasvatusniksi eikä lupaus hyvästä lopputuloksesta. Koulutus ei myöskään takaa hyvää elämää, eikä kasvatus voi valmistaa elämää toiselle ihmiselle etukäteen. Luottamus antaa ehkä ihmiselle paikan, josta hän voi itse lähteä liikkeelle. Se antaa kokemuksen siitä, että hän kykenee toimimaan, hakemaan tietoa, muuttamaan suuntaa ja olemaan yksi toimija muiden toimijoiden joukossa.

Ehkä kyse ei ole siitä, että meidän pitäisi luottaa enemmän, vaan siitä, ettemme ottaisi vastuuta sellaisesta, mikä kuuluu oikeastaan toiselle.

Linkkejä:

Tieteen termipankki 30.8.2026: Kasvatustieteet:toimijuus.

EUDEC: What is Democratic Education